#23 - Miksi hyväkään musiikki ei kiinnosta minua?

Kuva: Markus Leivo, 2006

Laitoin eilen luureihin soimaan Mokoman uuden Myrsky -albumin ja painuin salille treenaamaan. Musiikki iski kovaa ja tajusin sen olevan kenties parasta Mokomaa sitten vuoden 2006 julkaistun Kuoleman laulukunnaat -levyn, joka minun musiikkikirjastossani on kiistaton klassikko. Sen julkaisun aikoihin olin oman "musiikkiurani" alkutaipaleella ja levy oli merkittävä suunnannäyttäjä nuorelle basistille. Muistan kuinka kuuntelin albumia huoneessani viisaudenhampaan poiston jälkeen, tupot juuri suusta poistaneena. Edessä siinsi ensimmäinen oma keikka. Asetuin epämukavasta istuma-asennosta puoliksi makuulle kyynärpääni varaan, syventyen edelleen kansivihon sanoituksiin. Sitten jotain putosi aukeamalle. Punainen noro valui puutuneesta suunpielestäni peittäen Pahaa verta -kappaleen sanoituksen. Kokemus oli mieleenpainuva ja tuntui johdatukselta. Luukutin Kuoleman laulukunnaita viikkojen, kenties kuukausien ajan jatkuvasti, kunnes siitä tuli soittolistalle peruskauraa jonka pariin palasin tasaisin väliajoin kunnes kuuntelu lopulta lakkasi tyystin.

Myrsky -levyn viimeisten tahtien jälkeen etsin heti podcastin kuulokkeisiini. Edes jotain tiettyä biisiä ei tullut tarve kuunnella uudelleen. Mietin syytä? Kuten jo sanoin, levy on erinomainen, mutta halua sen uudelleen kuuntelemiseen (välttämättä koskaan enää) ei herännyt.

Kuuntelen nykyään lähes poikkeuksetta vain podcasteja. Oikeastaan en kuuntele lainkaan musiikkia. Sen sijaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä musiikin kuuntelu oli pakonomaista. KoRn ja System of A down pilasivat ylioppilaskirjoitukseni, musiikin kuuntelun ollessa etusijalla pänttäämiseen nähden. Niinä vuosina kuunneltu musiikki on jättänyt jäljen jonnekin syvälle ja vuosikymmentenkin jälkeen kappaleiden lyriikat muistuvat virheettömästi. Enää yhtä voimakkaita jälkiä ei jää.

Enää edes miellyttävä musiikki ei vedä puoleensa. Keikkayleisössäkin toivon pääseväni tilanteesta pois jo muutaman biisin jälkeen. Tulevana kesänä olisi luvassa suosikkibändien viimeisiä keikkoja, mutta tuskin menen - en usko viihtyväni. Viimeistään nautinnon pilaa se musiikista innostunut tyyppi joka juhlii varpaitteni päällä. Haluaisin itse päästä lavalle.

Omat keikat siis kiinnostavat kyllä ja omia biisejäkin jaksaa aikansa kuunnella. Eli onko kyse jonkin sortin kateudesta, kun toisilla on kova meno ja itsellä tekeminen on pelkkää näpertelyä? En usko. Narsismista? Ei kai. Olen muiden hyvästä meiningistä nimittäin mielissäni ja onnellinen heidän puolestaan. Kai kaikki keskittymiseni menee omiin juttuihini eikä kapasiteettini riitä viihdekäyttöön. Pyrin silti edelleen heiluttamaan lippua muiden puolesta.

Tsekatkaa se Mokoman uusi levy. Se ON hyvä!

-Edvin Sora, 9.4.2024