#22 - Yhtä köyttä

 

Blogijulkaisussa #17 - "Books&Beer - Hauskaa, mutta ei koskaan enää" kirjoitin haasteista joita esiintyi kirjafestivaalien järjestämisessä. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin, koin silloin pienet yritykseni systemaattisesti näivetettyvän kulttuurin elvyttämiseksi tulevan aivan turhaan hankaloitetuksi - vieläpä juuri niiden henkitoreissaan sätkivien idealistien toimesta jotka eniten apua itselleen penäävät. Hetki sitten minua pyydettiin mukaan musiikkitapahtumaan jossa pyyteettömästi halutaan järjestää indietaiteilijoille uusia mahdollisuuksia. Olisin mielelläni mukana, mutta edellä mainitun kaltaisista kokemuksista kyynistyvä ajatusmaailmani syö halua jakaa energiaani kenenkään hyväksi. Minusta on siis tullut osa ongelmaa. Kulttuuri on jonkinlaisessa oudossa limbossa, jossa vain vaaditaan vailla halua tehdä ja antaa panosta. 

Antakaa kun selitän:

Kun pikkubändi (jonka kaltaisissa itsekin operoin) järjestää keikan (joka ei tietenkään tuota soittajille edes bensarahoja), tarvitsevat he toisenkin ja mielellään kolmannenkin bändin mukaan saadakseen illan täysimittaiseksi keikkapaikan näkökulmasta. Ne muut bändit jotka etsitään "lämppäreiksi" ovat järjestäjäbändin narsistiseen itsensä esittelyyn liittyvä välttämätön paha ja rooliksi määrittyy toimia punaisena mattona "pääbändille". Soittojärjestyksen valinta kertoo valta-asetelmasta eikä tajuta, että keskimmäinen paikka onkin oikeastaan se paras. Eikä ole ihme, että asetelma on tämä kun yhteinen tekeminen puuttuu bändien sisäisestäkin toiminnasta - jossa niin ikään vuorottelevat egoilu ja saamattomuus.

Pohdin syitä miksi omat bändini ovat aikanaan tulleet tiensä päähän - meininki nimittäin on mielestäni ollut verrattain jopa hyvä (eikä musakaan ollut kelvotonta). Löysin yhden muiden ylitse olevan syyn: kyllästyin kerta toisensa jälkeen vetovastuuseen. Vaikka olinkin bändin perustaja, ajattelin bändin olevan meidän bändi, sen sijaan, että muut olisivat mukana pelkkinä soittajina toteuttamassa minun visiotani - jokaisella oli sananvaltaa ja oikeus säveltää sekä sanoittaa. Yhtä köyttä yksin vetäessä, on köyden päässä kuitenkin painona koko muu ryhmä, jalat lukitettuina jarruiksi milloin mistäkin syystä. Vastuu keikkojen järjestämisestä - minulla, vastuu laulujen kirjoittamisesta - minulla, vastuu treenien sopimisesta - minulla. Eikä kukaan ei halua kuskiksi, koska silloin ei voi dokata ja viihtyä keikoilla. Roudaamiseen jokainen on kyllä yllättäen ryhtynyt pahemmin monkumatta. Keskustelu vilpittömine avunpyyntöineen yhteisen hyvän puolesta ei tilannetta muuttanut, vaikka aikuisille ihmisille vetämäni iltapäiväkerhon osallistujat kirkkain silmin lupaavat apua yhteisiin ponnistuksiin. Miksi sitten en vaihtanut jäsenistöä sellaiseen joka työskentelisi kanssani yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, saattaisi joku kysyä. Koska bändi koostuu kaveriporukasta: korvaa joku jäsen niin menetät samalla yhden ystävän (yhteinen bändi on jostain syystä parisuhdetta lähentelevällä ihmissuhdetasolla). Potkut ovat aina suuri loukkaus, joten näen paremmaksi lopettaa vastuun kantamisen myötä koko orkesteri: pikkuhiljaa lopetan treenien järjestämisen ja annan toiminnan kuihtua kuin huonekasvin.

Pettyneenä bänditoimintaan huomasin, että kirjoittaessa olen vastuussa vain itselleni ja pystyn luomaan itsekseni kokonaisia maailmoja. Silti jossain vaiheessa tarve toisten panokselle nousee esiin. Esilukijat - tai ateljeekriitikot - eivät välttämättä ole niin innokkaina ahmimassa tekstiäsi, kuin itse olet palautetta odottamassa. Ja mikrokustantamopohjalla työskennellessä, joutuu pakostikin pyytämään palveluksia lähipiiriltä jo ihan hintapoliittisistakin syistä. Ensiromaanini kohdalla tiedostin tilanteen hataran luonteen, joten tarjouduin heti apua pyytäessäni reilusti maksamaan tehdystä työstä. Tässä kohtaa tilanne vääristyi oudolla tavalla: avunpyyntööni suostuttiin ilomielin, mutta rahaa ei haluttu vastineeksi missään nimessä ("joku viinapullo riittää hyvin"); minä taas nimenomaan halusin maksaa, varmistaakseni projektin valmistumisen määräajassa. Kun maksuttomuus aiheutti kirjalleni sekundaarisen luonteen, siirtäen "avun" palkkatöistään uupuneen suoritettavaksi, ei mikään edennyt haluamallani tavalla ja olin jälleen tilanteessa jossa joko aiheutan mielipahaa vaihtamalla palveluntarjoajaa tai odotan vielä kuukauden - tai kaksi. No, kaikki järjestyi lempeällä painostuksella.

Samanlainen välinpitämättömyys toistuu kuitenkin myös kaupallisessa toiminnassa. Suostuin tekemään eräälle pienkustantamolle äänikirjan pilkkahintaan - ajattelin, että tässä on mahdollisuus kauniin yhteistyön ensiaskelille. Vähänpä tiesin. Toimitin teoksen vaaditussa ajassa, mutta en saanut vastausta; näin kuitenkin WeTransferin lähettämästä mailista, että kustantaja oli ladannut tiedoston. Lähettämäni laskun perään kysyttäessä hän kielsi ladanneensa tiedostoja. Oli joulu joten annoin yrittäjälle aikaa hoitaa myyntisesongin rauhassa. Kustantaja vaati seuraavaksi minulta teoksen lähettämistä äänikirjapalveluihin, vaikka sopimuksessamme oli kyse vain äänikirjan tuottamisesta ja sen kustantajalle toimittamisesta - sen jälkeen he tekevät sillä mitä parhaaksi katsovat (kuinka edes olisin heidän nimissään lähettänyt sitä äänikirjapalveluihin?!). Vettä virtasi Vantaassa ja pian lähettämäni laskukin oli pitkälti yli kuukauden myöhässä. Kysyessäni sen perään, oli sekin kadonnut - lähettämieni tiedostojen kanssa. No nyt olen saanut jo palkkioni, mutta tiedostoista ei ole ollut puhetta. Eikä projektin kohtalo edes kiinnostakaan.

Mikäkö tässä kaikessa on pointti? Se, että taideasioissa raha liikkuu nihkeästi ja se on muiden etujen ohella merkittävin toimintaan aktivoiva motiivi, mutta silti pyyteetöntä työtä tekevät ovat suurimmassa vaarassa päätyä työnnetyksi bussin alle. Peräänkuulutankin sitoutumista - pidetään kulttuuri elossa yhtä köyttä vetämällä. Itseäni en kuitenkaan tähän yhteen köyteen aio ripustaa edes kulttuurin vuoksi. 

-Edvin Sora, 17.03.2024