#15 - Erään romaanin tarina

Romaanin nimi on Costa del Tormenta. Se sijoittuu Espanjan pahamaineiseen slummiin nimeltä Fuengirola. Asuin siellä muutaman kuukauden vuoden 2014 talvena. Tämän tästä auleella näkeekin viltteihin kääriytyneitä ihmisiä anomassa lantteja ja yleisenä tapana onkin paeta painetta almujen antamiselle kääntämällä katseensa toisaalle, mutta eräs invamopolla huristeleva vanha herra alkoi kiinnostaa: halusin saada selville missä kadulla asuva pystyy lataamaan kulkupelinsä akkua. Aloin antamaan hänelle lantteja ohikulkiessani ja ajan mittaan yhteys välillemme aukesi varsin luonnollisesti. Aloimme vähä vähältä ystävystymään ja säännöllisesti hänen kanssaan keskustelemassa käydessäni tajusin mopon lataamisen olevan kaikkein vähiten kiinnostava seikka hänessä. Keskustelumme aaltoilivat politiikasta uskontoon ja autoista naisiin. Musiikista Simpsoneihin ja kadulla elämisen vaikeudesta lottovoittohaaveisiin. Hän oli matkaillut elämänsä aikana jos jonkin verran: vaelluksista aboriginaalien kanssa sekä muista seikkailuista ympäri maailman oli mielenkiintoista kuulla ja kernaasti hän kertoikin. Oli avartavaa peilata hänen menneisyyttään nykytilanteeseensa. Hänellä oli paljon viisautta, josta mielenkiintoista teki sanansäilän hallinta sekoitettuna (kaikesta tiedosta huolimatta) tietynlaiseen kapeakatseisuuteen. Uskonnollisena ihmisenä hän koki elävänsä totuudessa - rohkeasti sanottuna hän koki olevansa jopa guru ja siksi koki olevansa valtuutettu tuomitsemaan muita - parempiosaisia. Tajusin käsissäni olevan jotain ainutkertaista. Jotain kertomisen arvoista. Nauhoitin keskustelumme ja seuraavien kuukausien aikana materiaalia kertyi kymmeniä tunteja.

Suomeen päästyäni aloin oitis litteroimaan materiaalia ja työ huonolaatuisten äänitiedostojen parissa todellakin oli hidasta ja vaikka en päässyt vuodessa kovinkaan pitkälle, tuntui, että tarvitsen lisää materiaalia: syvempää tietoa kodittomuudesta – omakohtaisia kokemuksia pystyäkseni täsmällisempään kerrontaan hänen elämäntyylistään. Lensin siis takaisin seuraavana talvena. 17 päivän ajan oleilin Espanjassa vailla majapaikkaa, nukkuen yöni rannoilla, Málagan lentoasemalla ja satunnaisten tuttavien luona, jatkaen päivisin haastattelujeni tekemistä.

Palattuani kotiin minulla oli siis kaksin verroin materiaalia litteroitavana. Tein litterointityötä pikkuhiljaa ja silloin kun se tuntui kiinnostavalta – oli niin paljon muutakin elämää ja akuutimpia projekteja. Kun sain nauhoitukseni viimein tekstiksi, oli kulunut jo useita vuosia. Toisen matkani oltua intensiteetiltään täysin erilainen kuin ensimmäinen ja huomasin saavani siitä jatko-osan vuoden 2014 tapahtumille. Olin aluksi pohtinut tekeväni tietynlaisen elämäkerran miehestä, mutta aloinkin kirjoittamaan keskusteluiden ympärille kehystarinaa fiktiivisistä päiväkirjoista. Loin päähenkilöksi tietynlaisen varjokuvan itsestäni juttelemaan viinipäissään kodittoman kanssa.

Saatuani romaanille alun, lopun ja täytettyäni fiktiolla haastattelujen välit, alkoi armoton editointi. Haastatteluja halusin lyhentää mahdollisimman paljon, mutta jättää niitä silti mittavasti: halusin lukijan pystyvän tutustumaan henkilöhahmoihin heidän sanojensa kautta, kuin tutustuisi itse uuteen ihmiseen, muodostaen oman mielipiteensä hahmoista sekä heidän edesottamuksistaan. Jokaisen muokkauskierroksen jälkeen löysin lisää korjattavaa vaikka luulin saaneeni tekstin jo täydelliseksi. Kyseessä on esikoisromaani, joten väistämättä paranin kirjoittajana jatkuvasti ja virheet pomppasivat herkemmin silmille. Lopuksi muokkasin tekstin sellaiseksi kuin päähahmo, itseään kirjailijana pitävä Jerry, olisi itse sen kirjoittanut. Luetutin tekstin kahdella esilukijalla ja yhdellä ammattilaisella ennen kuin vielä muutaman editoinnin jälkeen tarjosin tekstiä kustantamoille.

Yllätyin saatuani heti viikon odotuksen jälkeen ensimmäisen vastauksen. Se oli positiivinen. Elettiin korona-aikaa ja sopimusneuvottelut käytiin etänä. Sain sopimusluonnoksen, jonka luetutin kirjailijaliiton lakimiehellä – hän ei löytänyt sopimuksesta juuri muuta kuin korjattavaa. Diili olisi ollut äärimäisen kehno: olisin luovuttanut kaikki oikeuteni käytännössä saamatta mitään vastineeksi. Huomasin heti myös, ettei visionikaan ollut saanut täydellistä ymmärrystä: vaikka kyseessä on suomenkielinen teos, ovat kaikki keskustelut romaanissa kielellä jolla ne käytiin, sillä halusin tuoda lukijalle autenttisen kokemuksen ulkomailta – eihän ulkomailla voi odottaa voivansa asioida suomeksi. Kodittoman puheen kääntäminen suomeksi olisi tappanut kaiken hengen hänen sanoistaan, joten litteroin sen käsikirjoitukseen kielioppivirheineen kaikkineen. Kun kustantamo vaati englannin kielen määrän karsimista, päätin sopimusneuvottelut ja päätin kustantavani kirjan itse. Alles Klir, joka aiemmin on toiminut musiikillisten tuotosteni julkaisijana, muotoutui näin myös kustantamoksi. Taiteellisen vapauden lisäksi saisin pitää kaikki voitotkin itselläni ja mikä parasta, sen lisäksi että ansaitsisin enemmän, pystyisin myös myymään kirjaa halvemmalla. Kynnys parinkympin kirjan hankkimiseen on huomattavasti matalampi kuin kolmenkympin – varsinkin kun kyseessä tosiaan on esikoiskirjailija. Ja teoksen mainostamiseen tuskin olisi panostettu; se homma olisi jäänyt minulle, mutta kustantamo veisi silti siivun myynnistä.

Kirjan loppuun lisäsin kustannusneuvottelusähköpostit, lakimiehen viestin sekä hylkäyskirjeet.

Tuttu graafikko auttoi tekemään kannet piirrustukseni ja logoni pohjalta. Sitten alkoi painotalojen kilpailuttaminen ja pian löytyikin oivallinen yhteistyökumppani. Siltä ainakin aluksi tuntui – yhteydenpito ilmeni varsin kankeaksi. Taitto oli luokatonta ja pyytämäni korjaukset otettiin huomioon hutiloiden ja osittain. Kaksi kuvaakin olivat jopa tekstin päällä! Parasta kokemuksessa oli, että he tajusivat minun valinneen paperiksi valkoisen ja ehdottivat tilalle keltaista vaihtoehtoa. Olisi ollut kauheaa jos kirja olisi näyttänyt ja tuntunut koulukirjalta. Hankaluuksista huolimatta kokemus jäi positiivisen puolelle.

Kirjan sain käteeni yhdeksän vuotta projektin aloittamisesta. Opetuksena sanottakoot, että ole sinnikäs ja usko projektiisi. Jos tie nousee vastaan, etsi kiertotie. Muista myös etteivät kaikki tarjoukset ole kannattavia vaikka olisivatkin naamioituja ”kustannussopimus” -nimikkeen alle.

Miten projekti markkinointeineen jatkui, onkin sitten toinen juttu. Ehkä siitä kerron myöhemmin.

-Edvin Sora, 17.10.2023