#9 - Kuinka paljon on liikaa?

Tällä hetkellä minulla on työn alla Costa del Tormentan jatko-osa. Tekstin puolesta se on jo kokonaisuudessaan pötkäytetty maailmaan, enää viuhdon siveltimellä ulosteen timanttien päältä. Sain jo ensimmäisen editointikierroksen päätökseen ja nyt alan keräämään voimia uuteen. Luvassa on kaunausvirheiden korjauksia ja esikoisesta leijonan osan vieneiden haastattelujen karsimista minimiin. Lisäksi ruuvaan faktoja fiktion kierteelle.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole puhua tästä jatko-osasta. Aloitin nimittäin työstämään toista romaania. Syy miksi aloitin tämän urakan juuri nyt keskeneräisen projektin päälle on Tormenta-sarjaan leipääntymisen ennaltaehkäisy. Esikoinen on tuoreessa muistissa, kakkosta prosessoidaan ja Fuengirolan maisemat nousevat ruokatorvessa ylöspäin vastikään käynnistyneen äänikirjatuotannon takia.

Eipä ollut tarkoitukseni puhua tästäkään romaanista, vaan haluan tekstissäni mietiskellä milloin on tullut haukanneeksi liian ison palan ja työllistää itseään liikaa. Vaikka on virkistävää kirjoittaa uutta tekstiä aivan nollasta, saa työmäärän lisääminen pelkäämään karhunpalvelusta itselleen. Koen ajoittain esimerkiksi pettäväni toista käsikirjoitusta syventyessäni toiseen. Vaikuttaako tekstin tasoon kun keskittyminen harhailee tällä tavalla vaikka tarkoitukseni oli aivan päinvastainen? Toisaalta jos uuden tekstin luominen tökkää, on helppo vaihtaa tiedostoa ja siirtyä turvalliseen editointiin. Lisäksi minua ei jätä rauhaan kaksi muuta käsikirjoitusideaa, joiden edistämiseltä olen itseäni hillinnyt (pikkutuhmaa luonnostelua lukuunottamatta). Vievät ne silti tilaa kovalevyltä. Elämässä on mielestäni kyse innostumisesta, mutta jos ei pääse käsiksi hommiin turhaantuu väistämättäkin.

Mikrokustantajan päätäni vaivaa myös esikoiseni äänikirjatuotanto jakeluineen eikä musiikkikaan synny itsestään. Vielä kun toimin itse senkin julkaisijana, niin huolehdittavaa riittää kansien työstämisestä aina tylsään markkinointiin. Syksyllä pitäisi jatkaa Tormentan esittelytilaisuuksia kirjastoissa ja muualla, mutta kirjeiden rustaaminen tuntuu huoraamiselta. Itsensä esille tuominen on kuitenkin välttämätön paha.

Ai niin. Sitten on vielä tämä blogikin jonka otin keväällä mausteeksi tähän soppaan. Pikkuisissa paloissa nautin monipuolisesta tekemisestä...

Nyt kesällä kaikki puhuvat lomasta, mutta taiteen alalla en näe sellaista mahdollisuutta itselleni. Enkä tosin sellaista kaipaakaan. En vain osaa heittäytyä lepäämään laakereilleni – olen kyllä yrittänyt, mutta kasaantuvien asioiden aiheuttama ahdistus ei ole makoilun arvoista. Korkeintaan vain vähennän työntekoa. Teen toki lomamatkoja, mutta mukanani minulla on muistikirja jota täytän aina hetken salliessa. Flow-tila on minulle parasta lomaa, se tuulettaa punaisena hehkuvia aivojani.

Vaikka mittari nousee silloin tällöin punaiselle ja hätyytellään loppuunpalamisen oireita, ei hidastaminen tunnu ratkaisulta, sillä minulla on tarve saada aikaan asioita. Torsti Lehtinen antoi minulle aikoinaan käyntikorttinsa jossa komeili teksi: ”Koirat ja runoilijat hikoilevat kielen kautta”. Pitää paikkansa.

-Edvin Sora, 30.7.2023