#5 - Länkytys kannattaa aina

Esikoisromaanini, Costa del Tormenta, ilmestyi kevään korvilla. Vastaanotto on ollut miellyttävän positiivista vaikka sadunomainen alkuräjähdys onkin jäänyt puuttumaan.

Tätäkään kirjaa ei siis niin sanotusti ”löydetty” – sana, jolla tarkoitan yhdessä yössä räjähdysmäisesti alkanutta kansansuosiota ja kirjallisuuspalkintoehdokkuuksien tulvaa (mitenköhän niihin edes pääsee ehdolle?). Henkilökohtaisesti suurin saavutus on ollut itse julkaisu – kuin olisin hypännyt koskeen rakkaudella nikkaroimani kajakin kanssa. Nyt pitää meloa juoksun suuntaisesti ja nauttia kun vauhti (toivottavasti) kiihtyy.

Monet musiikkia tai kirjallisuutta luovat indietuttuni omaavat helposti masentuvan mentaliteetin: jos julkaisu ei löydä yleisöään heti julkkareiden yhteydessä, he lopettavat markkinoinnin tyystin ja masennuksesta selvittyään keskittävät katseensa tulevaan – jos seuraavasta luomuksesta vaikka tulisikin hitti. Sormet pidätään toki tiukasti ristissä, että joku löytäisikin joskus julkaistun teoksen sattumalta ja homma lähtisi ns. lentoon. Mutta eihän löytyminen välttämättä tapahdu niin, että hyppää yhden kulman takaa ja huutaa ”pöö”, vaan pitää kurkata jokaisen mahdollisen lyhtypylvään taakse – ehkä joku saa sävärit. Jokainen levy tai kirjahan on lähtökohtaisesti jo menestys jos se myy edellistä enemmän. Tuntuu armolliselta, että kirjojen markkinoinnin ei tarvitse olla pelkkä turskaus ilmestymispäivän ympärillä. On luonnollista, että markkinoinnin intensiteetti ajan mittaa hidastuu, mutta itse haluan vanhemman tuotantoni kulkevan relevanttina mukana myös uutta ulos puskiessani. Tuotantoon tykästyvänhän luulisi käyvän läpi niin aikaisemman kuin uudemmankin kaman automaattisesti.

Ja kirjallisuudessahan hienoa on se, ettei se vanhene. Jopa Mika Aaltolan sekunnissa ulos yskäistystä tilannekuvauksesta voi löytää uusia nyansseja ajan kuluessa. Itse tutustuin ystäväni suosituksesta Henrik Tikkasen ”osoitesarjaan” ja rakastuin miehen tuotantoon. Yrjönkadun ostan joka kerta sen tullessa vastaan voidakseni lahjoittaa mestariteoksen jollekin jonka uskon voivan sitä arvostaa. Olisi tavoiteltavaa päästä kirjailijana pisteeseen jossa neljä vuosikymmentäkin kuoleman jälkeen teokset liikkuisivat – vaikka se tapahtuisikin antikvariaateista käsin. Tavallaan surullista, että suositukset eivät silloin enää kirjailijan laariin sada - kuollut ei pääse suosiossaan paistattelemaan. Toisaalta olisi toivottavaa, ettei kenenkään motiivi kirjoittaa olisi pääseminen panelistiksi Hyviin ja huonoihin uutisiin, vaan pyrkimys antaa taiteellaan muille jotain.

Suosittelu on kalleinta kultaa indiekirjailijoille, joiden on vaikea päästä valokeilaan valtavirran huuhtoessa mahdollisuuksia toisaalle. Huomiolla voi tekohengittää kauan sitten kuolleeksi luullun teoksen. Lukeminen kannattaa aina – mutta niin myös länkytys siitä mitä on lukenut.

-Edvin Sora, 29.5.2023